‹ Back

Miten suomalaisia johdettiin ennen Suomea?

 

Esikristillisen ajan viisi johtajuuden muotoa ja niiden mahdollinen perintö

 

Millainen oli suomalainen johtamiskulttuuri ennen Ruotsin kuninkaita, katolista kirkkoa ja kirjoitettua hallintoa?

Kysymys nousi mieleeni kirjoittaessani historiallista romaaniani Meinbald. Romaanissa sotilaallinen ja kirkollinen retkikunta saapuu keskiajan Suomeen maailmasta, jossa valta perustellaan paavin käskyllä, kuninkaan oikeudella, sotilaallisella komentoketjulla ja kirjoitetulla opilla. Mutta mitä täällä oli sitä ennen?

 

Tulijat eivät saapuneet johtamattomaan tyhjiöön. Suomen ja sen lähialueiden ihmisillä oli taloja, sukuja, kauppaverkostoja, aseistettuja seurueita, pyhiä paikkoja ja tapoja ratkaista yhteisiä asioita. Jonkun täytyi johtaa sotaretkiä, jakaa resursseja, sovitella riitoja ja muodostaa liittolaisuuksia.

Kirjalliset lähteet ovat niukkoja ja enimmäkseen ulkopuolisten laatimia. Kalevala ei ole esikristillisen Suomen kronikka, eivätkä keskiajalla kirjoitetut norjalaiset saagat ole puolueettomia silminnäkijäkertomuksia. Arkeologia puolestaan näyttää aseita, hautoja, linnavuoria ja varallisuuseroja, mutta ei kerro johtajien nimiä tai heidän puheitaan.

 

Kun näitä aineistoja tarkastellaan rinnakkain, esiin nousee silti kiinnostava ja varsin laaja johtajuuskäsitys. Sen voi jakaa viiteen muotoon:

1. tietäjän tiedolliseen johtajuuteen
2. talouden ja resurssien johtamiseen
3. paikallisen päällikön henkilökohtaiseen valtaan
4. sotilasliittouman kuninkuuteen
5. kaupan, luottamuksen ja pyhien instituutioiden johtamiseen.

 

Kyse ei ole todistetusta organisaatiokaaviosta vaan historiallisesti perustellusta tulkintamallista.

 

1. Väinämöinen – johtajuutta tiedolla ja sanoilla

Kalevalan maailmassa ei ole nykyisessä mielessä valtiota eikä yhtä hallitsijaa. Väinämöinenkään ei ole kuningas, joka antaisi määräyksiä alamaisilleen. Hänen valtansa perustuu tietoon. Väinämöinen tuntee asioiden alkuperän, oikeat sanat ja maailman järjestyksen. Hän kykenee vakuuttamaan, sovittelemaan ja ratkaisemaan ongelmia, joihin muiden osaaminen ei riitä. Häntä seurataan, koska hänellä uskotaan olevan tilanteessa tarvittavaa viisautta. Tämä muistuttaa enemmän asiantuntija-auktoriteettia kuin muodollista käskyvaltaa.

 

Kalevalaa pitää kuitenkin käyttää varoen. Elias Lönnrot rakensi sen 1800-luvulla suuresta määrästä kansanrunoja, joista huomattava osa kerättiin Karjalasta. Hän yhdisteli aineistoa ja muodosti erillisistä runoista yhtenäisen eepoksen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura luonnehtiikin Kalevalaa suullisen perinteen ja kirjallisen teoksen yhdistelmäksi, ei suoraksi ikkunaksi rautakauteen. Kalevala suullisena ja kirjallisena teoksena

 

Kalevalamittainen runous voi silti säilyttää pitkäikäisiä käsityksiä siitä, mikä teki ihmisestä arvovaltaisen. Sen perusteella hyvä johtaja ei vain käskenyt. Hänen piti tietää, muistaa, puhua ja osoittaa pätevyytensä. Johtajuus täytyi ansaita yhä uudelleen.

 

2. Louhi – resurssien ja verkostojen johtaja

Jos Kalevalaa luetaan johtamisen näkökulmasta, Louhi on vähintään yhtä kiinnostava kuin Väinämöinen.

Pohjolan emäntä hallitsee taloutta, varallisuutta, työtehtäviä ja avioliittojen kautta rakennettavia liittosuhteita. Hän asettaa ehtoja, teettää koetöitä ja päättää, kuka pääsee osalliseksi yhteisön resursseista. Louhen valta on organisatorista. Suuressa esikristillisessä taloudessa emäntä ei todennäköisesti ollut pelkkä isännän puoliso. Ruoan, varastojen, tekstiilien, työvoiman, vieraanvaraisuuden ja avioliittojärjestelyjen hallinta oli todellista taloudellista valtaa. Ilman sitä sotureita ei ruokittu, vieraita ei kestitty eikä talven yli selvitty.

 

Louhi ei todista historiallisesta matriarkaatista. Hän osoittaa kuitenkin, että suomalais-karjalainen runoperinne pystyi kuvittelemaan voimakkaan naisjohtajan luontevasti. Väinämöinen johtaa merkityksiä. Louhi johtaa resursseja.

Johtajuutta ei siis välttämättä keskitetty yhdelle henkilölle. Se jakautui sen mukaan, kuka hallitsi kulloinkin ratkaisevaa osaamista.

 

3. Kirmukarmu – paikallinen mahtimies

Vesilahden Kirmukarmuun liittyvä perimätieto kertoo pakanapäälliköstä, soturista ja Novgorodiin ulottuneiden retkien johtajasta. Tarinan Kirmukarmu myös vastustaa alueelle saapuvaa kristinuskon levittäjää.

 

Kirmukarmun historiallisuutta ei ole voitu osoittaa. Emme tiedä, elikö juuri tämän niminen päällikkö tai tekikö hän todella retkiä Novgorodiin. Paikka itsessään on kuitenkin todellinen ja merkittävä. Kirmukarmun mäellä sijaitsi huomattava rautakautinen polttokenttäkalmisto. Sen löydöt ulottuvat kansainvaellusajalta viikinkiajalle, ja rikas ase- ja koruesineistö viittaa varakkaaseen, korkea-arvoiseen sukuun. Vesilahden kuvaus Kirmukarmun kalmistosta ja perimätiedosta

 

Perimätiedon henkilö ja arkeologinen paikka eivät ole sama asia. Tarina on voinut yhdistää useiden ihmisten tekoja yhteen hahmoon tai kiinnittyä paljon vanhempaan mahtisuvun hautapaikkaan. Kirmukarmu tekee silti näkyväksi paikallisen päällikön johtajuusmallin. Sellaisen henkilön valta saattoi perustua:

• suvun laajuuteen
• varakkaaseen talouteen
• aseistettuun seurueeseen
• kaukaisiin kauppayhteyksiin
• sotilaalliseen maineeseen
• kykyyn tarjota suojaa ja jakaa vaurautta.

 

Ilman hallintokoneistoa päällikkö ei voinut nojata pelkkään titteliin. Hänen oli ylläpidettävä kannatustaan henkilökohtaisilla suhteilla, menestyksellä ja vastavuoroisuudella.

 

4. Faravid–Kaukomieli – sotilasliittouman kuningas

Norjalais-islantilainen Egilin saaga kertoo Kvenlandin kuninkaasta Faravidista. Saagan mukaan karjalaiset ahdistelivat hänen aluettaan, minkä vuoksi hän pyysi avukseen norjalaisen päällikön Thorolf Kveldulfssonin. Faravid kokosi noin kolmensadan miehen joukon ja Thorolf noin sata norjalaista. Liittolaiset kulkivat pohjoisten erämaiden kautta karjalaisia vastaan, voittivat taistelun ja palasivat saaliin kanssa. Myöhemmin he tekivät uuden retken Karjalan suuntaan. Egilin saagan englanninkielinen teksti

 

Faravidin samaistaminen suomalais-karjalaisen runoperinteen Kaukomieleen on kiinnostava mutta todistamaton nimihypoteesi. Saaga ei itse käytä nimeä Kaukomieli. Se kuvaa Faravidia Kvenlandin kuninkaaksi, mutta emme tiedä varmasti, missä Kvenland sijaitsi, keitä kveenit tässä yhteydessä olivat tai mille vuosisadalle kertomuksen mahdollinen historiallinen ydin kuuluisi.

Johtajuuden näkökulmasta kertomus on silti poikkeuksellisen rikas.

 

Faravid ei käske norjalaisia. Hän lähettää neuvottelijat ja tarjoaa heille osuuden saaliista. Thorolf puolestaan esittelee ehdotuksen miehilleen, jotka päättävät osallistumisestaan. Saagassa kerrotaan jopa kveenien saaliinjakosäännöstä: kuningas sai oman osuutensa ja soturit omansa. Johtajan suurempi osuus mahdollisti seurueen ylläpitämisen, liittolaisten palkitsemisen ja uusien retkien järjestämisen. Faravidin kuninkuus näyttää siten verkoston johtamiselta. Hän kykenee:

1. kokoamaan useiden yhteisöjen miehiä
2. muodostamaan kansainvälisen liittouman
3. neuvottelemaan palkkioista
4. organisoimaan pitkän retken
5. jakamaan saavutetun vaurauden tunnetun säännön mukaan.

 

Kuningas ei tässä tarkoita välttämättä valtion päämiestä. Faravid saattoi olla alueellisen verkoston tunnustettu edustaja, sotapäällikkö ja saaliinjaon takaaja.

 

5. Bjarmit – kaupan, luottamuksen ja pyhän varallisuuden yhteisö

Bjarmaland sijoitetaan tavallisimmin Vienanmeren ja Vienanjoen eli Pohjois-Dvinan seudulle. Bjarmien kielestä ja etnisestä identiteetistä ei ole yksimielisyyttä. He ovat saattaneet puhua itämerensuomalaista tai muuta uralilaista kieltä, ja myös permiläisiä yhteyksiä on esitetty. Varhaisin tunnettu kuvaus on norjalaisen Ottarin matkakertomus 800-luvun lopulta. Ottar kuvasi bjarmeja vauraaksi, järjestäytyneeksi ja kauppaa käyväksi kansaksi. Myöhemmät norjalaiset lähteet kertovat turkiskaupasta ja Bjarmalandiin suuntautuneista retkistä. Bjarmalandia ja pohjoisia vuorovaikutusverkostoja käsittelevä tutkimus

 

Pyhän Olavin saagassa norjalaiset Karli ja Thorir Hund käyvät ensin rauhanomaista kauppaa bjarmien kanssa. Kaupan päätyttyä he päättävät ryöstää metsän keskellä sijainneen pyhäkön. Pyhällä alueella kerrottiin olevan kumpu, johon oli koottu kultaa ja hopeaa, sekä Jómali-nimisen jumalan kuva. Patsaan polvilla oli hopea-astia ja kaulassa arvokas koru. Norjalaiset anastivat aarteet ja pakenivat heitä takaa ajaneita bjarmeja. Nimi Jómali muistuttaa läheisesti suomen sanaa jumala. Pyhän Olavin saagan teksti

 

Kertomus voi olla myöhemmin muokattu, mutta sen kuvaama yhteiskunnallinen rakenne on kiinnostava. Bjarmien vauraus ei keskittynyt vain nimetylle kuninkaalle. Kauppapaikkaa, kaupparauhaa ja pyhäkköä ylläpiti jonkinlainen yhteisöllinen järjestys.

Pyhäkkö saattoi toimia samanaikaisesti:

• uskonnollisena keskuksena
• esi-isien muistopaikkana
• yhteisön varallisuusvarantona
• eri sukujen yhteisenä instituutiona
• kaupallisen vaurauden symbolina.

 

Tässä johtajuus ei henkilöidy vain yhteen sankariin. Se sijaitsee myös säännöissä, luottamuksessa ja instituutioissa.

 

Johtajuutta oli ennen valtiota

 

Linnavuori on johtamisen jälki maisemassa

 

Ajatus esikristillisen Suomen järjestäytymättömyydestä alkoi tuntua minusta erityisen mielettömältä, kun kävin serkkuni kanssa Hattulan Tenholan linnavuorella. Katsoimme Vanajaveden yli, ja kaukana maisemassa erottui Sääksmäen Rapolan linnavuori. Toisessa suunnassa sijaitsi Aulangon muinaislinna. Näiden linnavuorten välillä on ollut näköyhteys, ja niiden on esitetty muodostaneen puolustukseen ja viestintään soveltuneen ketjun.

 

Emme voi varmasti tietää, olivatko ne kaikki käytössä samanaikaisesti tai toimivatko ne yhden keskitetyn johdon alaisina. Näköyhteys ei yksin todista merkkitulista eikä linnavuorten ketju yhtenäisestä valtakunnasta. Mutta linnavuoret todistavat jostakin muusta: organisointikyvystä. Linnoitettua mäkeä ei rakenneta eikä käytetä ilman yhteisiä päätöksiä. Jonkun täytyi havaita uhka. Jonkun täytyi välittää tieto. Jonkun oli kutsuttava ihmiset koolle, järjestettävä puolustus ja päätettävä, ketkä taistelevat, ketkä vartioivat ja ketkä huolehtivat lapsista, vanhuksista, eläimistä ja varastoista. Myös merkkitulen sytyttäminen on johtamisteko. Se toimii vain, jos naapuriyhteisöt ovat etukäteen sopineet, mitä merkki tarkoittaa ja mitä sen nähdessään tehdään.

 

Linnavuori ei siis ole vain kivivalli tai pakopaikka. Se on maisemaan jäänyt jälki luottamuksesta, työnjaosta, viestinnästä ja yhteisestä varautumisesta. Järjestäytynyt puolustus ei edellytä kuningaskuntaa. Se edellyttää johtamista.

 

Yllä listaamistani lähteistä ei voi rakentaa yhtä varmaa kuvaa esikristillisen Suomen hallinnosta. Ne koskevat eri alueita, eri aikoja ja erilaisia yhteisöjä. Niiden pohjalta voidaan kuitenkin haastaa ajatus johtamattomasta periferiasta.

 

Esikristillinen johtajuus saattoi olla:

• paikallista ja verkostomaista
• tilanteen mukaan vaihtuvaa
• henkilökohtaiseen maineeseen perustuvaa
• osaamisen perusteella jakautuvaa
• sukujen ja talouksien varassa
• neuvottelevaa, mutta tarvittaessa väkivaltaista
• vastavuoroisuuden avulla ylläpidettyä.

 

Johtaja ei välttämättä saanut muita toimimaan siksi, että hänellä oli pysyvä virka. Hänen piti tietää, osata, vakuuttaa, suojella, järjestää ja jakaa. Mallin voisi ehkä kiteyttää näin:

 

Johtajuuden muoto                    Esimerkki                                                                  Vallan perusta

Tiedollinen johtajuus                Väinämöinen                                                    Tieto, puhe ja rituaalinen osaaminen

Taloudellinen johtajuus            Louhi                                                                Resurssit, työ ja liittosuhteet

Paikallinen päällikkyys             Kirmukarmu                                                     Suku, seurue ja sotilaallinen maine

Koalitiojohtajuus                       Faravid–Kaukomieli                                         Liittoumat, joukkojen kokoaminen ja saaliinjako

Institutionaalinen johtajuus     Bjarmien kauppapaikka ja Jómali-pyhäkkö   Luottamus, vaihto ja yhteiset säännöt

 

Mitä tapahtui kristillisen kuningasvallan saapuessa?

Kristillistyminen ei tapahtunut yhtenä sotilaallisena operaationa. Kristillisiä vaikutteita oli Suomessa jo ennen Ruotsin vallan vakiintumista, ja uusi uskonto levisi myös kaupan, avioliittojen ja paikallisten eliittien valintojen kautta. Tutkimus kuvaakin Suomen kristillistymistä pitkäksi ja alueittain vaihtelevaksi prosessiksi. Helsingin yliopiston tutkimusyhteenveto Suomen kristillistymisestä

 

Sotilaallisen ja kirkollisen vallan vahvistuminen toi kuitenkin uusia johtamisen elementtejä:

• kirjoitetun lain
• kirkollisen opin
• kuninkaan verotusoikeuden
• pysyvämmän sotilaallisen komentoketjun
• ulkopuolisen tuomiovallan
• hallitsijan lupaaman rauhan ja suojelun.

 

Uusi järjestys ei voinut korvata paikallista yhteiskuntaa kokonaan. Tulijoita oli liian vähän, etäisyydet olivat pitkiä eikä keskushallinto tuntenut paikallisia oloja. Se tarvitsi välittäjikseen olemassa olevia sukuja, päälliköitä, taloja ja kokoontumiskäytäntöjä. Siksi vanhat johtajuuden muodot eivät vain kadonneet. Ne käännettiin uuden järjestelmän kielelle.

Tietäjän rinnalle ja yläpuolelle tuli pappi. Paikallisesta mahtimiehestä saattoi tulla kruunun edustaja, veronkantaja tai alempi aatelinen. Yhteisön sovittelukäytännöt sulautuivat vähitellen käräjälaitokseen. Talot jatkoivat oman työnsä johtamista, vaikka niiden piti nyt maksaa veroa ja noudattaa kirkon sääntöjä.

 

Kuninkaanrauha kohtasi paikallisen autonomian

Ruotsin 1200-luvun rauhanlainsäädäntö vahvisti ajatusta, että hallitsijan tehtävänä oli suojella valtakunnan ihmisiä yksityiseltä väkivallalta. Kotirauhan, kirkkorauhan ja käräjärauhan rikkominen muuttui kuninkaan rauhan rikkomiseksi. Tutkimuksessa nämä rauhansäädökset yhdistetään kuninkaanvallan kasvuun ja julkisen oikeuden vahvistumiseen. Tutkimus keskiajan Ruotsin rauhanlainsäädännöstä

 

Suhde sai vähitellen uuden muodon: Talonpoika maksaa kruunulle veroa. Kuningas tarjoaa vastineeksi lakia, rauhaa ja suojaa.

Kuningas ei suojellut talonpoikia vain hyväntahtoisuudesta. Vapaa ja toimintakykyinen talonpoika oli kruunulle arvokas veronmaksaja ja sotilaallinen voimavara. Kruunulla oli siksi syy estää paikallista aatelia alistamasta talonpoikia kokonaan oman kartanonsa määräysvaltaan.

 

Ruotsin valtionkehitystä koskevassa tutkimuksessa vapaan talonpoikaisväestön ja valtion suhteellisen suoraa suhdetta on pidetty tärkeänä myöhemmän verovaltion ja korkean luottamuksen taustatekijänä. Oxford Academic: Ruotsin verovaltion historiallinen kehitys

 

Säilyikö jotakin nykyiseen johtamiskulttuuriin?

Olisi liian suoraviivaista väittää, että nykyinen suomalainen epämuodollinen johtaminen periytyy Väinämöiseltä tai rautakauden talonpojilta. Välissä ovat Ruotsin kuningasvalta, katolinen kirkko, reformaatio, Venäjän aika, teollistuminen, kansanliikkeet, koulutusjärjestelmä, sodat ja hyvinvointivaltion rakentaminen. Kulttuuri ei kuitenkaan synny joka sukupolvessa tyhjästä. Uudet järjestelmät rakentuvat aikaisempien käytäntöjen varaan. Ne muuttavat vanhaa mutta myös tarvitsevat sitä.

 

Yksi mahdollinen jatkuvuus on talon autonomia. Ylempi valta saattoi määrätä veron, sotaväenoton tai muun velvoitteen, mutta se ei kyennyt johtamaan pitkien etäisyyksien päässä sijaitsevan talon päivittäistä työtä. Isännän, emännän ja muun talonväen oli itse päätettävä, miten pellot viljellään, varastot riittävät talven yli ja yhteiset tehtävät hoidetaan. Toimintaperiaate muistuttaa yllättävän paljon nykyisen suomalaisen työelämän ihannetta: Tavoite ja rajat määritellään, mutta toteuttamisen tapa jätetään osaavan ihmisen harkintaan. Suoraa historiallista todistusketjua ei ole. Rakenteellinen jatkuvuus on silti mahdollinen. Paikalliseen osaamiseen, käytännölliseen harkintaan ja henkilökohtaiseen luotettavuuteen perustuva johtaminen ei kadonnut uuden vallan saapuessa. Kruunu ja kirkko joutuivat rakentamaan hallintonsa sen päälle.

 

Johtamisen historia on kerrostumien historiaa

Esikristillisen Suomen johtajuutta ei pidä romantisoida. Se saattoi olla väkivaltaista, sukukeskeistä ja eriarvoista. Ilman ylempää tuomiovaltaa riidat saattoivat muuttua pitkiksi kostokierteiksi. Paikallinen autonomia suojeli yhteisöä ulkopuoliselta vallalta mutta saattoi jättää heikon ihmisen oman sukunsa ja päällikkönsä armoille.

 

Kristillinen kuningasvalta toi mukanaan pakkokeinoja, verotusta ja vierasta määräysvaltaa. Samalla se tarjosi uuden mahdollisuuden vedota paikallisen mahtimiehen yläpuolelle ja korvata yksityinen kosto julkisella oikeudella.

 

Suomalainen johtamiskulttuuri ei siis syntynyt yhdestä lähteestä. Se on kerrostuma:

• esikristillistä paikallista autonomiaa
• osaamiseen perustuvaa arvovaltaa
• talojen ja sukujen vastavuoroisuutta
• kuninkaan lakia ja suojelutehtävää
• kirkon kirjallista ja moraalista auktoriteettia
• vapaan talonpojan oikeudellista asemaa
• käräjien, seurakuntien ja kuntien yhteistoimintaa.

 

Ehkä tästä kerrostumasta kumpuaa myös suomalaisen johtamisen parhaimmillaan näkyvä piirre: johtajan ei tarvitse osoittaa valtaansa puuttumalla kaikkeen. Hänen tehtävänsä on rakentaa rajat, turvallisuus ja yhteinen suunta, joiden sisällä osaavat ihmiset voivat toimia itsenäisesti. Esikristillisen johtajuuden mahdollinen perintö ei silloin olisi yksi muinainen hallitsijasuku tai kadonnut kuningaskunta. Se olisi sitkeämpi ajatus:

Johtajan asema ei yksin tee hänestä seuraamisen arvoista. Hänen pitää tietää, osata, suojella, neuvotella ja ansaita yhteisönsä luottamus.